Vastaan jäämereen kutsuun

On maanantai, lähtöä edeltävä päivä.

Kuljen kodin ja Retkun väliä kassi toisensa jälkeen. Tarkistan, että vessa on tyhjennetty, vedet täytetty, laturit mukana ja passit tallessa. Läppäri, kalenteri, paperit, pyyhkeet – ja kaikki se muu, jonka ihminen kuvittelee kolmen viikon aikana mahdollisesti tarvitsevansa.

Vaatteita on mukana aivan helvetisti.

Siinä tavaramäärää katsellessani alan jo itsekin nauraa. Että naparetkellekö olen lähdössä?

Kyllä, sinnepä sinne – vastaan. Jäämeren rannoillehan tässä ollaan menossa. Ja jokainen toppavaatekin tuntuu tarpeelliselta.

Yoshi seuraa pakkaamista tarkemmin kuin minä itse.

Jokainen kassi kulkee Retkuun hänen valvonnassaan. Hän tulee mukana autolle ja takaisin sisälle, tarkistaa tilanteen ja asettuu välillä etupenkille kartturin paikalle. Siinä hän istuu ja vahtii, ettei auto vain lähde ilman häntä.

Kartturi on valmis hyvissä ajoin.

Minulla sen sijaan riittää vielä tarkistettavaa. Onko varmasti kaikki mukana? Onko kotona kaikki kunnossa? Käyn huoneet läpi, palaan takaisin ja tarkistan saman asian kohta uudelleen. Tiedän jo nyt, että huomenna auton käynnistyttyä mieleeni tulee ainakin yksi asia, jonka olisin voinut vielä tarkistaa.

Lähteminen on aina tätä.

Kasseja, muistilistoja ja pientä sähläystä. Yksi tavara katoaa juuri silloin, kun se pitäisi pakata. Toinen löytyy paikasta, johon olen sen itse laittanut varmaan talteen. Kaiken keskellä Yoshi häärää jaloissa ja minä yritän muistaa, mitä olin tekemässä ennen kuin lähdin taas viemään jotain autoon.

Mutta kaiken sen alla on toinen tunne.

Se tunne, jonka vuoksi tätä tekee.

Huomenna me lähdemme.

Meillä on edessä kolme viikkoa, minä ja Yoshi kahdestaan. Retku kotina ja tiet edessä.

Eikä minulla oikeastaan ole hajuakaan siitä, mitä on tulossa.

En ole etukäteen katsellut kuvia, tutkinut paikkoja tai fiilistellyt valmiiksi sitä, mitä edessämme mahdollisesti odottaa. En halua nähdä kaikkea ensin muiden silmin ja lähteä sen jälkeen etsimään samoja näkymiä.

Haluan kokea matkan itse. Omin silmin ja omin aistein, avoimin mielin.

Haluan nähdä maiseman ensimmäisen kerran vasta silloin, kun se avautuu Retkun tuulilasin takana. Pysähtyä, jos jokin tuntuu pysähtymisen arvoiselta. Jatkaa matkaa, jos siltä tuntuu. Antaa paikkojen yllättää ilman valmiita odotuksia siitä, miltä niiden pitäisi näyttää tai miltä minusta pitäisi tuntua.

Yksi suunnitelma meillä sentään on.

Ensi viikonlopuksi meidän pitää ehtiä Tromssaan koiranäyttelyyn. Sen jälkeen ajatuksena on suunnata ylöspäin Nordkappiin, jatkaa Jäämeren rantoja ja tuntureita pitkin kohti Venäjän rajaa ja palata takaisin Suomeen Näätämön kautta.

Siinä on suunnitelma – noin suurin piirtein.

Jos sää näyttää aivan surkealta, saatamme yhtä hyvin kääntää Retkun nokan Tromssasta alaspäin. Reitin ei tarvitse toteutua vain siksi, että se on joskus ajateltu. Meillä on aikaa katsoa taivasta, kuunnella omaa oloa ja vaihtaa suuntaa.

Kun ajattelen edessä olevaa, vatsanpohjassa tuntuu. Se on yhtä aikaa iloa, malttamattomuutta ja pientä jännitystä. Vaikka olen lähtenyt matkaan ennenkin, lähtö tuntuu aina vähän samalta: kuin edessä avautuisi hetkeksi kokonaan toinen elämä.

Sellainen, jossa koti kulkee mukana.

Aamut alkavat siitä, mihin illalla olemme jääneet. Päivän suunnitelma voi muuttua kesken matkan, eikä aina tarvitse tietää, missä olemme huomenna.

Ehkä juuri sitä minä odotan kaikkein eniten.

En vain Norjaa tai Jäämeren rantaa, vaan niitä kolmea viikkoa, jolloin saa lähteä ilman valmiiksi kirjoitettua tarinaa. Katsoa, mitä vastaan tulee, ja antaa matkan näyttää itse, millaiseksi se haluaa muodostua.

Tänään Retku seisoo vielä pihassa täynnä kasseja. Minä tarkistan tavaroita ja Yoshi vahtii kartturin paikalta, että lähtö varmasti tapahtuu.

Huomenna tämä kaikki muuttuu matkaksi.

Ja juuri nyt tuntuu siltä, etten malttaisi odottaa enää hetkeäkään.