Atlantin väylä (Atlanterhavsveien)– Bondin jalanjäljillä
Matka Kristiansundista suoraan meren alle, ainakin kilometri ajettiin syvyyksiin (todellisuus 250m) Atlantin valtameren pohjaan. Ajatus siitä, että valaat uivat pääsi yläpuolella saa mielen sekaisin ihmetyksestä. Herää pelko – entä jos katto pettää – se on menoa sitten. Merkillisiä juttuja ne maailmalla rakentavat. Mietiskelevät ihmiseni auton etuosassa. Taidanpa ottaa tirsat.
Päivän valoa ja jännitystä ilmassa, ajamme kohti kuuluisaa Atlantin tietä (Atlanterhavsveien). Tätä maailman kuulua kaunista 8,3 kilometriä pitkää tietä, joka yhdistää mantereen Averøyn saareen kahdeksan upean sillan kautta.
Äiti kun näitä korkeita siltoja ”niin rakastaa”, niin odotti kauhulla tulevaa ajokokemusta siltojen yli – ei vain yhden, vaan kahdeksan sillan yli. Ensimmäinen silta vilahti horisontissa ja äiti sai kohtauksen. Se silta näytti jättimäiseltä taivaalle rakennetulta kaarelta. Ei, ei ja ei vauhkosi äiti ratissa. Voitte vain kuvitella miltä takapenkkiläisestä tuntuu kun kusiki huutaa paniikissa ”ei ei ei mennä, mä en aja tonne”. Luotan äitiin, se on taitava kuski ja selviää näistä korkeuksistakin, vaikka pelkääkin kuollakseen korkeita paikkoja ja nimenomaan siltoja.
Storseisundetin silta on ensimmäinen pohjoisen suunnalta tultaessa. Se on se näyttävin ja hurjin korkeuksissa kaartuva silta. Meillä ei taida olla yhtään omaa kuvaa edes sillasta/silloista, mutta onneksi Google on niitä täynnä. Storseisundetin sillan jälkeen on levähdyspaikka, jotta pääsee kuvailemaan maisemia. Parkkipaikan saaminen oli sinänsä jo suuri seikkailu, täällä oli aivan järjetön ihmisvilinä. Oli matkailuautoja, moottoripyöriä, busseja. Ekan sillan jälkeen, joka ei sitten ollutkaan niin hurja ajokokemus kuin alunperin oltiin kuviteltu, käytiin käveleen. Toki enpä minä paljoa parkkipaikkaa kauemmas päässyt, kun maasto olikin taas sitä luokkaa kokkaraista nousua kalliolle, että ei näillä jaloilla paljoa kiivetty. Toki tällä kertaa ei tainnut olla vika jaloissani, sillä paljon pidempi jalkaisetkin kaverit oddottelivat alhaalla polun juurella istuskellen.
Seuraava stoppi sillan tai parin jälkeen, en tiedä kun en edes huomannut koko siltoja. Lähinnä vain tietä saarten välissä. No kuitenkin minut jätettiin suosiolla autoon ihmettelemään ihmisiä. Täällä kiersi tuollainen reiällinen metallinen polku niemen ympäri, varmaan ihan kiva, mutta ei ole kyllä taaskaan norjalaiset ajatellut että meikäläinen voitois haluta kateeleen maisemii.
Daniel Craig alias James Bond ajeli näitä siltoja viimeisimmässä elokuvassa No Time to Die. Loihan se lisätunnelmaa siltojen ylittämiseen. Mutta ennen kuin huomattiinkaan oltiin jo ajettu siltojen yli. Missä ne maailman kuulut upeat sillat ovat, kysyi äiti. Ajoimme ne jo, vastasi Iita hanttarin paikalta. Siis anteeksi mitä, yksi silta joo, mutta mihin ne muut katosivat. Ne olivat niin lyhyitä ja matalia, ettei niitä edes tajunnut ajaneensa. Olemme matkalla tänne ylittäneet useankin paljon hienomman sillan. Ja maisemat sitten, no merta, onhan totakin tässä jo nähty. Ja äiti ja Iita kun ovat meren rannalla saaristossa asuneetkin vuosikausia, niin eipä tämä juurikaan heitä hetkauttanut. Ja jos totta puhutaan niin en minäkään paljoa reitistä nauttimaan päässyt, istua kököttää nyt autossa verhot suljettuina, ettei edes ulos näe. Aurinko paistoi niin, että olisin muuten korventunut häkkiini.
